Uskonnottoman asema koulussa

Lapsi aloittaa koulun. Hänelle ei missään vaiheessa kerrota ruokarukoiluun osallistumisen olevan vapaaehtoista. On aika siirtyä syömään, lapsi päättää laskea vielä viimeisen laskun loppuun, jolloin opettaja sanoo: “Lopeta jo laskeminen ja nouse rukoilemaan. Koko luokka odottaa sinua, ethän halua meidän myöhästyvän ruokailusta.” Koulun mukaan tämä “toiminta on yhteisöllistä, leikinomaista ja huumorintäyteistä”. Saman koulun henkilökunnan mukaan “hiljentyminen ja rauhoittuminen oman opettajan johdolla ennen ruokasaliin siirtymistä on mielletty siirtymäriitiksi, johon ei liity minkäänlaista pakottamista, vaan osallistuminen on täysin vapaaehtoista”. Tämä lapsi on oikeasti olemassa, hän käy kyseistä koulua. Kouluun viittaavat kommentit ovat vastineesta Vapaa-ajattelijain liiton ruokarukoiluttamisesta tekemään kanteluun. Vain joitain vuosia sitten samassa koulussa laitettiin kaksi oppilasta välinevarastoon ruokarukouksen ajaksi. Uskonnontuntien ajan nämä oppilaat kuluttivat aikaansa käytävillä tai kirjastossa. Koulun vastineen mukaan “oppilasta ei jätetä yksin eikä yhteisön ulkopuolelle, vaan tilanteen mukaan järjestetään korvaavaa toimintaa”.

Aluehallintovirasto toteaa päätöksessään ruokarukouksen olevan uskonnonharjoittamista, joka voidaan jatkossakin sisällyttää perusopetuksen päiväohjelmaan oman uskonnon opettamisena. Rukoileminen opettajan johdolla sallitaan, mutta siihen ei velvoiteta. On siis täysin koulun henkilökunnan oman ymmärryksen varassa kuinka oppilaiden tasa-arvoinen kohtelu toteutetaan. Aluehallintovirasto suhtautuu asiaan sinisilmäisesti ja välinpitämättömästi luottaessaan koulujen “oikein toimimiseen”. Käytäntö kun valitettavan usein eroaa hienoista periaatteista. Uskonnottomille vanhemmille ei anneta muuta vaihtoehtoa kuin pyytää opettajaa erottamaan lapsensa ryhmästä usean kerran päivässä ja osallistumaan siihen “mielekkääseen, korvaavaan toimintaan”. Näin kunnioitetaan kaikkien vakaumusta, asettamalla vanhemmat sietämättömään tilanteeseen erottaa oma lapsi muista. Tämä ei kasvata lapsissa suvaitsevaisuutta tai ryhmähenkeä. Aluehallintoviraston ei tarvitsisi luopua kuin kahdesta sanasta; opettajan johdolla. Ruokarukoukseen tulee antaa mahdollisuus, mutta kun se tapahtuu opettajan johdolla, aiheuttaa se syrjintää ja epätasa-arvoista kohtelua.

Kouluissa vedotaan usein myös perinteisiin ja enemmistöön. Perinteet ja muut vanhat tavat sietävät jäädä historiaan, jos ne eivät sovellu nykyisen yhteiskunnan tasa-arvon tavoittelemiseen. Entä sitten, jos enemmistö oppilaista olisi muslimeja? Euroopan Unionin perusoikeuskirjan, YK:n ihmisoikeusjulistuksen, Unicefin lapsen oikeuksien julistuksen ja Suomen perustuslain mukaan jokaisella on oikeus uskonnonvapauteen. Ei niissä enemmistöistä puhuta. Aluehallintoviraston keskittyessä vain positiivisen uskonnonvapauden toteutumiseen se antaa koulun henkilökunnalle vapauden tulkita ja toteuttaa lakeja ja säännöksiä ihan miten sattuu. Opettajan johdolla tapahtuvasta ruokarukoilemisesta luopumisen lisäksi aluehallintovirastojen tulisi ohjeistaa kouluja selkeillä säännöillä ja seurata niiden noudattamista. Sen sijaan sille näyttää riittävän muutama rivi mustaa valkoisella; koulun henkilökunnan selvitys, jolla ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Näin ollen paitsi pienille lapsille, myös aluehallintovirastolle opettaja on auktoriteetti, jota ei kyseenalaisteta.

Poikani aloittaa syksyllä esikoulun. Hän on ryhmänsä ainoa, joka ei kuulu kirkkoon. Mennessään ala-asteelle hän tulee todennäköisesti olemaan lähes sadan oppilaan koulussa ainoa uskontokuntaan kuulumaton. Elämänkatsomustiedon opetuksesta en edes haaveile. Uskonnottomien oikeudet ovat valtakunnallisestikin vielä suuri ongelma, Pohjanmaalla käsitettä ei edes tunneta. Jos erehdyt raamattuvyöhykkeellä puolustamaan näitä oikeuksia, saattaa sinulle käydä kuten minulle. Paikallinen pappi haukkuu tyhmäksi. Tutut, jotka ennen pysähtyivät vaihtamaan kuulumisia, eivät enää edes tervehdi. Sinua yritetään jopa käännyttää. Tämä on kuitenkin pieni hinta, jonka mielelläni maksan, jos saan keskustelua aikaiseksi. Muutokseen on vielä pitkä matka, mutta se ei ole mahdollinen, jos kukaan ei nosta asiaa esille. Siksi kannustan siihen kaikkia, erityisesti täällä Pohjanmaalla – tapauskovaisuuden, perinteiden ja enemmistön kannan kasvattamassa viidakossa.

Nora Luoto, puheenjohtaja

Seinäjoen Vapaa-ajattelijat ry.