Uskonnonvapaus on myös velvollisuus kunnioittaa

Olen ateisti. Tämä ei ole uutinen teille eikä se ole enää uutinen täälläkään. Lukuisten yleisönosastokirjoitusten ja muiden lehtiartikkeleiden myötä uskonnottomuuteni ja ajatusmaailmani on tullut tutuksi myös raamattuvyöhykkeellä. Tämä kaikki on saanut aikaan reaktioita, joita osasin odottaa, mutta jotka silti tuntuvat uskomattomilta nykyisessä tasa-arvoon tähtäävässä yhteiskunnassa. Raamattuvyöhykkeellä uskonnottomuus on asia, josta ei saa puhua. Sitä ei yleisesti pidetä yhtä oikeana maailmankatsomuksena kuin uskonnollista. Uskonnottoman näkemyksiä saati oikeuksia ei kunnioiteta samalla tavalla kuin uskovien tai tapauskovien, vaan ajatellaan, että ”taas tuo ateisti meuhkaa turhasta”.

Postilaatikon kautta on helppo kertoa, että olet väärässä. Omaani on päätynyt vaikka mitä. Kerran se oli tukittu täyteen Vartiotorneja ja Herätkää! – lehtiä. Eräs nainen on ottanut sydämen asiakseen uskonnottomuuteni. Hänellä on tapana vastata postilaatikkoni kautta aina, kun kirjoitan paikallislehden yleisönosastolle. Juttuni ruokarukoiluttamisesta ja lasten uskonnonvapaudesta sai hänet tuomaan minulle artikkelin lapsen uskosta ja sen tuomasta turvallisuuden tunteesta. Hän on myös henkilökohtaisesti kertonut minulle rukoilevansa puolestani, koska jeesus rakastaa minuakin kaikesta huolimatta. Tämän naisen jatkuvan huolenpidon lisäksi on muita satunnaisia ihmisiä, jotka yrittävät minut pelastaa. Kuten huolestunut mies, joka lähetti kattavan paketin antikristuksesta, pedon merkistä, kristuksen paluusta ja jumalan suunnitelmasta ihmiskunnan suhteen.

Nostettuani esille päivähoidossa ja kouluissa tapahtuvan ruokarukoiluttamisen huomasin, että kaikki entiset hyvänpäiväntutut eivät enää tervehdi. Ruokarukoiluttaminen oli mukana noin vuosi sitten esitetyssä paikallisessa revyyssäkin – ei mitenkään imartelevaan sävyyn minun kannaltani. Olen joskus harkinnut kaupunginvaltuustoon pyrkimistä, mutta sen jälkeen kun mielipiteeni tulivat yleiseen tietoon, minun annettiin ymmärtää, että turha edes yrittää. Pikkujuttujahan nämä ovat verrattuna siihen, mitä muualla maailmassa tapahtuu. On kuitenkin käsittämätöntä, että asenteet Suomessa ovat vielä sellaiset, ettei tietyistä asioista saisi edes puhua. Aiemmin mainitsemani nainen asuu naapurissani. Jokainen tyylillään, mutta ei minulle silti tulisi mieleenkään viedä hänen postilaatikkoonsa Vapaa Ajattelijaa tai papereita siitä, ettei jumalaa ole. Asioista saa olla eri mieltä, mutta kaiken perustana on oltava toisen ihmisen ja hänen mielipiteidensä kunnioittaminen.

Minusta ilmestyi alkuvuodesta paikallislehdessä henkilökuva, joka keskittyi pääasiassa vapaa-ajatteluun ja uskonnottomuuteen. Otsikko oli yliampuvasti, mutta myyvästi ”Vielä häntä ei ole poltettu roviolla”. Itse jutussa minua kutsuttiin Kristiinankaupungin eniten ulkopuoliseksi asukkaaksi. Toimittaja oli kanssani samoilla linjoilla maailmankatsomuksellisesti, mutta hänen sanavalintansa ja artikkelin näkökulma kertovat raamattuvyöhykkeellä vallitsevasta ajattelutavasta ja ennakkoluuloista. Toiset kutsuvat niitä perinteiksi, minä kutsun niitä syrjinnäksi ja epätasa-arvoiseksi kohteluksi.

Jokaisella on uskonnon ja omantunnon vapaus. Uskonnon ja omantunnon vapauteen sisältyy oikeus tunnustaa ja harjoittaa uskontoa, oikeus ilmaista vakaumus ja oikeus kuulua tai olla kuulumatta uskonnolliseen yhdyskuntaan. Kukaan ei ole velvollinen osallistumaan omantuntonsa vastaisesti uskonnon harjoittamiseen. Ketään ei saa ilman hyväksyttävää perustetta asettaa eri asemaan uskonnon tai vakaumuksen perusteella. Rivien välistä voi löytää myös velvollisuuden kunnioittaa muiden katsomusta. Itse asiassa sen voisi lisätä Suomen perustuslakiin: ”Jokainen on velvollinen kunnioittamaan muiden vakaumusta ja kohtelemaan muita tasa-arvoisesti riippumatta maailmankatsomuksesta.” Kuulostaa itsestäänselvyydeltä. Sitä se ei ole.

Nora Luoto, puheenjohtaja
Seinäjoen vapaa-ajattelijat ry.