Robet Brotherus – Pääkirjoitus Vapaa-Ajattelija lehdessä 1/2011

Ateismi on ollut maailmalla nousussa 2000-luvulla. Richard Dawkins, Daniel Dennet, Christopher Hitchens, Sam Harris ja Victor Strenger on nimetty “uuden ateismin” lähettiläiksi, jotka ovat bestseller-kirjoillaan, blogeillaan, videoillaan ja live-esiintymisillään tuoneet ateismin ja uskontokritiikin populaarikulttuurin parrasvaloihin. Uskontojen kritisoimisen tabua on nakerrettu, keskustelu maailmankatsomuksista on vapautunut ja ateismista on tullut hyväksyttävämpää, osin jopa muodikasta.

Voidaan siis puhua ateismin tulemisesta esiin uudella tavalla ja voimalla – yksin Dawkinsin “Jumalharhaa” on myyty yli kaksi miljoonaa kappaletta. Mutta voidaanko puhua uudesta ateismista? Nähdäkseni ei ole, eikä pidäkään olla. Ateismin sisältö ja perusteet itsessään eivät ole laadullisesti erilaisia: ateismin määritelmä ja argumentit jumalia vastaan ovat olleet hyviä jo vuosikymmeniä ellei vuosisatoja. Ateismi, a-theism, on edelleen uskonnollisen jumaluskon perusteltua hylkäämistä.

Richard Dawkins - The God Delusion

Vaikka 2010-luvun ateismikirjojen tarjoamat perusteet jumalien olemassaoloa ja uskontojen totuutta vastaan ovat murskaavat, vastaansanomattomat olivat myös esimerkiksi Michael Martinin 1990-luvun kirjan “Atheism: A Philosophical Justification” sekä George Smithin 1980-luvun kirjan “Atheism, The Case against God” esittämät perusteet. Ja tietyllä näkymättömän, kaikkivoivan, rukouksia kuuntelevan ja taikoja tekevän mutta kuitenkin ihmismäisen ja oikukkaan henkiolennon uskomattomuus on ilmeistä jopa lapselle, joka asiaa ajattelee.

Miksi sitten termi uusateismi on syntynyt? Osasyy on, että media rakastaa ilmiöitä, trendejä, termejä ja yleistyksiä. Termiä “uusi ateismi” (new atheism) ei lanseerannutkaan kukaan ateistikirjailioista itse, vaan uusmediaa edustava Wired-lehti haastatellessaan Dawkinsia, Dennettiä ja Harrisia marraskuussa 2006. Artikkelin otsikko oli provokatiivisesti “Uskonnottomien kirkko” ja terminologia muutenkin harhaanjohtavan uskontoperäistä, kuten “ristiretki”, “käännynnäiset”, “saarnaaminen”, ruokkien virheellistä käsitystä, että ateismi olisi “vain uskonto uskontojen joukossa”.

Toinen syy uusateismi-termin käytölle liittynee ateismin vastustajiin, aktiivisiin uskonnollisiin ihmisiin. Nimetty vihollinen on parempi joukkojen mobilisoimiseksi ja uusi ja erilainen vihollinen herättää paremmin vastatoimiin kannustavaa pelkoa kuin vanha ja tuttu. Uusateismi-termiä ovatkin innokkaasti levittäneet ja laajentaneet kristinuskon teologit ja saarnamiehet. Uusateismi-termi mahdollistaa ateismin lähestymisen pikemminkin ilmiönä ja liikkeenä, jolloin se on uskovaiselle helpompi sivuuttaa kuin jos ateismi nähdään aidommin joukkona käsityksia, perusteluja ja evidenssiä.

Pelkoa ja vastereaktioita onkin syntynyt laajalti. 2000-luvun populaariateismi on saanut monen uskonnollisen kirjoittajan puntit tutisemaan: Yksinomaan Dawkinsin “Jumalharha” on kirvoittanut uskonnollisilta kirjoittajilta yli kaksikymmentä täyspitkää kohdettaan kritisoivaa kirjaa, kuten Eric Reitan “Onko Jumala Harha”, ja David Berlinskin “Paholaisen harha”. Kun lasketaan mukaan muita ateismikirjoja kritisoivat kirjat sekä niitä täydentävät lukemattomat www-sivut, radio-, ja televisio-ohjelmat, voidaan sanoa, että ateismin uuden aallon vastustus on todellakin mobilisoinut kristityt ennennäkemättömällä tavalla.

Uusi termi antaa ateismia vastustaville kirjoittajille myös paremmin mahdollisuuden “olkinuken” rakentamiseen: älylliseen epärehellisyyteen, jossa uusateismin sisältöä ja uusateistien olemusta pikku hiljaa hivutetaan vastenmielisempään ja helpommin kritisoitavaan suuntaan. Tällaisesta olkinukkejen rakentelusta ja ad hominem -argumenteista tarjoaa oivan esimerkin pappinakin toiminyt ABC-mediayhtiön uskontotoimittaja Scott Stephens blogi-kirjoituksessaan “Uuden ateismin köyhyys” (“The Powerty of New Atheism”).

Stephens aloittaa näennäisen kunnioittavalla puheella vanhoista ateisteista kuten Ksenofaneesta, Marxista, Nietzschestä ja Freudista. Nämä kuulemma lähestyivät “jumalien kaatamisen vaikeaa tehtävää” asianmukaisella nöyryydellä, vakavuudella ja moraalilla, ja Marxin kirjoittama Hegel-kritiikki on Stephensin mukaan edelleen paras ikinä kirjoitetu ateismin puolustus. Uusi ateismi sen sijaan on hänen mielestään ylilyövää, ylimielistä, epähienoa ja heppoisesti argumentoitua – ilman, että hän toisi esille yhtäkään ateistien esittämää spesifiä argumenttia. Kuulemme että uusateistit  ovat sensaatiohakuisia mediapellejä, epäfilosofisia ja historiaa tuntemattomia ja että uusi ateismi on ohimenevä villitys, kevyttä viihdettä, jolle tulevat sukupolvet naureskelevat ja joka uppoaa kansaan vain koska kansa on niin sivistymätöntä.

Uuden ateismin maailmankuva on Stephensin mukaan kylmä ja lohduton, eikä tarjoa – toisin kuin Marx – mitään mallia onnekkaalle elämälle ja yhteiskunnalle. Stephens menee jopa niin pitkälle, että keksii vielä uusateismillekin uuden termin: hän haluaa kutsua sitä pikkuateismiksi, erotuksena oikeasta (vanhasta) ateismista, ja sen edustajia pikkuisiksi.

Mitäs tuollaiseen vuodatukseen oikein voisi sanoa? No esimerkiksi, että kaikki 2000-luvun ateismiteokset argumentoivat huomattavasti laadukkaammin, monipuolisemmin ja filosofisemmin jumalien olemassaoloa vastaan kuin mikään Marxin teos, että ateismin ja uskontojen filosofia ja historia ovat laajasti käsiteltyjä esimerkiksi Hitchensin ja Dennetin teoksissa ja että jumalien olemassaoloa vastaan esitetyt argumentit ovat päteviä riippumatta siitä, missä määrin ne tarjoavat malleja elämälle ja yhteiskunnalle. Uskonnollisilla ateismin vastustajilla näyttävät olevan perusteet 2010-luvulla yhtä vähissä kuin kreationisteilla, koska he joutuvat turvautumaan valheellisiin olkinukkeihin ja lapselliseen nimittelyyn sen sijaan, että keskustelisivat ateistien esittämien perusteiden oikeellisuudesta. Tämä jos mikä on osoitus jumaluskon perusteiden heikkoudesta nykypäivänä.