Vapaa-ajattelusta

Vapaa-ajattelija, skeptikko, humanisti, sekularisti, rationalisti, ateisti, agnostikko, bright, jumalankieltäjä, pakana – rakkaalla vakaumuksellani on monta nimeä.

Olen yksinkertainen ihminen, filosofointimotivaationi tyhjenee muutamien lauseiden jälkeen enkä vietä iltojani Nietzschen tuotannon parissa – joskus tosin yritin ja totesin että liian raskasta makuuni. Maailmassa on paljon hienoja ihmisiä ja ajattelijoita joiden ajatuksiin voin yhtyä – toisaalta yhtä hienoa on löytää nuo ajatukset ihan itse eikä kopioituna kirjasta.

Jumaliin en tietääkseni ole koskaan uskonut, seurakunta oli tuttu lähinnä autorata- ja lennokkikerhojen kautta. Kuten valtaosa suomalaisista olin kirkon jäsen, koska minut oli siihen liitetty kasteen yhteydessä. Luonteelleni ominainen kyseenalaistaminen tosin usein nimenomaan uskonnontunneilla oli herännyt jo aiemmin mutta vasta lukioiässä erosin kirkosta. Tuolloin Internetin alkuaikoina löysin Robert Brotheruksen kirjoituksen Kirje kristitylle ystävälleni. Kirjoitus oli osuva ja tuolloin löysin ryhmittymän nimeltään vapaa-ajattelijat joka tuntui vastaavan omia käsityksiäni. Ajatus jäi itämään ja aloittaessani opintojani Jyväskylässä liityin paikalliseen yhdistykseen ja sillä tiellä ollaan.

Vapaa-ajattelijain liitto ja sen perusperiaatteet vastaavat edelleen arvojani – liitto on perinteisin uskonnottomuuden äänitorvi Suomessa. Perinteet ja historia paistavat vielä yhdistysrakenteessakin: jäsenyhdistykset, liittokokous, liittohallitus ja liittovaltuusto eivät ole järin kevyt keino kuitenkin määrällisesti melko pienen kokonaisuuden pyörittämiseen. Tästä johtuu myös se, että liiton laiva kääntyy hitaasti ja viiveellä. Tämä on joskus hyväkin asia – tuuliviirinä vaappuminen ei tuo uskottavuutta. Usein myös kuitenkin muutokset kohti nykypäivää tapahtuvat hitaasti – jäsenyhdistyksissä tapahtuu muutoksia sukupolvien vaihtuessa ja kun muutos on edennyt liiton hallitukseen ja valtuustoon näkyy se vasta sitten käytännössä: liiton julkisessa toiminnassa.

Vakaumuksellisissa asioissa on aina vaara rakastua omaan ajatusmaailmaansa syvästi – uskonnoissa tästä on hyvänä esimerkkinä herätysliikkeet joissa tulkinta eroaa valtavirrasta. Yli kymmenen vuoden aikana olen vapaa-ajattelijana nähnyt vastaavaa – järkiperäisen maailmankatsomuksen yhdistyksessäkin osataan riidellä. Ihannetilanteessa “herätysliike” eriytyy ja ajaa omaa tulkintaansa ja kaikkien resurssit voidaan kohdentaa rakentavaan työhön: oman asiansa edistämiseen. Valitettavasti tämä ei aina toteudu. Vapaa-ajattelijain liitossakin on oma Luther-säätiönsä, osa liitosta jo erotettuna mutta osa myös sisällä jäytäen. Herjausta, panettelua, vääristelyä, nimittelyä – käräjöintejä. Uskon ja toivon että tämä ei suoranaisesti johdu vapaa-ajattelusta itsestään – vaan tietyistä ihmisistä (joista yksi voi olla minä itse) ja osaltaan myös järjestörakenteen monimutkaisuudesta joka takaa ettei ummehtunut ilmapiiri helpolla vaihdu ihmisten mukana. Tietysti olen yrittänyt kyseenalaistaa myös sen, että olenko minä osa ongelmaa ja olisiko aatteen kannalta edullisempaa, etten itse ole mukana. No ainakin viimeisin käräjöinti oli samoilla linjoilla kannallani. Olen nähnyt monen järkevän ihmisen tulevan, väsyvän ja lähtevän. Moni välissä kyllä näki ja voittikin ja vapaa-ajattelu myös, mutta raikkaat tuulet jotka hiipuvat liian pian, eivät riitä tuulettamaan ummehtuneisuutta pois.

Kokemuksia vapaa-ajattelijoista on monenlaisia – vapaa-ajatteluliikkeestä on lähtöisin eroakirkosta.fi joka sekin nyt on ottanut pesäeron ja toimii hyvän ja selkeästi profiloituneen Vakaumusten tasa-arvo ry:n siipien suojissa. Uskonnotonta tapakulttuuria edistävä Pro-Seremoniat -palvelukeskus on sekin kasvanut pitkälti vapaa-ajatteluliikkeen maaperässä. Yritystä on muistakin: et-opetus.fi ja uskonnonvapaus.fi muiden muassa.

Menestystarinoiden tai hyvien yritysten lisäksi on valitettavan paljon aiheetonta katkeruutta ja panettelua kuten ex-puheenjohtaja Erkki Hartikaisen Jumalaton kulttuurilehti. Vapaa-ajattelun lähihistoria -blogi taas on rehellisempää dokumentointia toisen ex-puheenjohtajan Jussi K. Niemelän suulla. Joka tapauksessa mielipiteitä on monia – joista tartun ensiksi Brights Helsinki -blogissa mainittuun: “Uskonnossa ei vapaa-ajattelijoiden riveissä haluta nähdä mitään hyvää tai kääntäen uskonnon väitetään aiheuttavan pelkästään pahaa. Tämä on yleistys, mutta kokemukseni valossa oikeutettu.”

Tästä yleistyksestä olen eri mieltä. Tai siis enhän minä voi olla eri mieltä toisten kokemuksista. Mutta oma kokemukseni ei tätä vahvista muuten kuin siltä osin että toki näitäkin löytyy ja vastakkaisia näkemyksiä ja paljon siltä väliltä. En toki tiedä mitä tässä tarkasti ottaen tarkoitetaan – änkyröitä on kyllä ulkoistettavaksi asti liitossa ja osa onkin jo ulkoistettu. En silti näe tuota tilanteeksi jota voisi ajaa paremmaksi – muutos lähtee jäsenyhdistyksistä ja sitä myöten jokaisesta jäsenestä. Sinänsä siis (oikeutettu mutta surullinen) tuskastuminen liittoon varmistaa sen että liitossa on enemmän änkyröitä suhteessa sävyisämpiin ja dialogille valmiimpiin yksilöihin. Mutta huoli on oikeutettu siinä mielessä että lainauksen kaltaisesti ajattelevilla ihmisillä tuntuu olevan enemmän paloa kampanjoida ja jatkaa toimintaa jolloin seurauksena saattaa olla se, että liiton johtoelimet edustavat radikaalimpia mielipiteitä kuin keskiverto jäsenyhdistysläinen. Maltillisille vapaa-ajattelijoilla yhdistystoimintakin on vain yhdistystoimintaa – ei mikään henki ja elämä johon uhrataan kaikki vapaa-aika mikä liikenee. Ainakin oman kokemuksen mukaan liika vapaa-ajatteluun käytetty aika ei ole hyväksi.

“Moraalisesti myös vapaa-ajattelija voi olla täysin turmeltunut yksilö, samoin kuin uskova. Toisin sanoen moraalisuus ei riipu vakaumuksesta, uskosta tai sen puutteesta.”

Tämä on tietysti päivänselvyys ja myös välkkyihin tai mihin muuhun ihmisryhmään tahansa sopiva. Tämän tosiseikan unohtuminen tapahtuu useimmiten vakaumusten äärilaidoilla joissa erehtymättömyys kukoistaa ja “väärin ajattelevia” halveksutaan ja väheksytään. Uskovaiset syyttävät minua jumalankieltäjäksi ja ääriateistit kirkon kätyriksi – siinä välissä on turvallista olla. Oma näkökulmani on, että fanaattinen ateismi ei eroa uskonnosta vaikka johtopäätös jumaluuksien olemassaolosta onkin yhtenevä itseni kanssa.

Vapaa-ajattelijoiden suuri ongelma on ehkä liian kapea-alainen rajapinta yhdistäviä asioita: jumaluskon puute. Tuolla rajapinnalla on sitten melkoisesti erilaisia ihmisiä ja ennen kaikkea näkemyksiä vanhoillisimmasta kommunistista oikeistolaiseen ja siltä väliltä. On agnostikkoja jotka eivät missään nimessä halua itseään kutsuttavan ateisteiksi on ateisteja jotka syyttävät agnostikkoja teeskentelijöiksi ja on kaikenlaista muuta. Kun sanojen merkityksistäkään ei päästä yksimielisyyteen niin miten voitaisiin laajempaa etua ajaa. Onpa jopa väitteitä että minä ja muut “pahikset” liitossa haluaisimme syrjiä ateisteja. Itse voisin hyvin esitellä itseni niin ateistiksi, agnostikoksi kuin vapaa-ajattelijaksi, skeptikoksi, brightiksi, (sekulaari)humanistiksi, pakanaksi tai jumalankieltäjäksi. Olennaisinta itselleni on että minulta puuttuu usko jumaluuksiin – en pysty 100% todistamaan jumalien olemassaolemattomuutta mutta enpä pysty gravitaatioteoriaakaan todistamaan suuntaan taikka toiseen. Masokistiksi en kuitenkaan itseäni kutsuisi, sillä en näe itseäni syrjimässä ateisteja – siis itseäni samassa joukossa. Ehkä kuvauksista negatiivinen ateisti olisi minua parhaiten kuvaava – eli todisteet ja syyt uskoa puuttuvat eikä mitään sen enempiä tarvita. Positiivisessa ateismissa vaaditut vahvat todisteet jumalien olemassaoloa vastaan vaikuttavat olevan luonteeltaan sellaisia, etten minä ole sellaisia jaksanut miettiä ja epäilyttää onko syytä miettiäkään. Ainahan todisteet jumalia vastaan voidaan selittää Kaikkivaltiaan superominaisuuksilla pois. Liian helppoa jäädä junnaamaan filosofiseen scheissenjauhantaan, mutta olen siihen liian kärsimätön.

Ensi kesänä on liittokokous jossa taas nähdään liikahtaako vapaa-ajattelun laivan kurssi ja jos liikkuu niin mihin suuntaan. Se on mahdollisuus mutta myös uhka. En tiedä olenko itse ohjaamassa laivaa liittokokouksen jälkeen – vai jäänkö tyrskyjen sekaan – vai uinko autiolle saarelle turvaan hengähtämään. Uskonnottomuuteni ei tarvitse pönkitystä yhdistystoiminnan muodossa – kuten en kaipaa uskonnotonta palloseuraa tai pakanoiden runopiiriä. Mutta toivoisin että uusi sukupolvi tulisi ja ajaisi muutoksen tuulia sisään. Seuraako siitä se, että minä olen etunenässä ulosheitettävien joukossa, on sivuseikka. Sen tiedän että uskonnottomuudesta on tullut “salonkikelpoinen” vaihtoehto. Julkinen ateismi ja uskonnottomien oikeuksien ajaminen on nykyään mahdollista – tekemistä toki riittää tulevillekin sukupolville – ainakin täällä Suomen Raamattuvyöhykkeellä.

Joka tapauksessa minä ainakin toivon brightseille hyvää, myös Vapaa-ajattelijain liitto ry:lle, Humanistiliitolle, Skepsikselle ja VATA:lle ja monille muille jotka kuitenkin näe ottavan askelia karkeasti ottaen samaan suuntaan. Toiset melko eri tavalla ja eri painotuksin mutta kuitenkin yhtä kaikki maailmaa järkiperäisemmäksi muuttaen ja siten hiljalleen uskontojen valta-asemaa murentaen.

Marko Koivuniemi, ajattelija.